Kuinka erilaisia olemmekaan.
Tätä mietin taas kerran lukiessani sunnuntai-Hesarin kirjoitusta työkseen matkustavien arjesta. Siis Matkustavien isollä M:llä: sahausta yli aikavyöhykkeiden, yölentoja turistiluokassa, kymmeniä kaukomatkoja vuodessa, hotellin loputtomia kokolattiamattoja. Riittämättömyyttä, kun perhe siellä kaukana kotona tarvitsisi. Yksinäisyyttä ja kohteetonta ikävää, jos siellä kaukana kotona ei ole ketään kaipaamassa.
Tätä mietin taas kerran lukiessani sunnuntai-Hesarin kirjoitusta työkseen matkustavien arjesta. Siis Matkustavien isollä M:llä: sahausta yli aikavyöhykkeiden, yölentoja turistiluokassa, kymmeniä kaukomatkoja vuodessa, hotellin loputtomia kokolattiamattoja. Riittämättömyyttä, kun perhe siellä kaukana kotona tarvitsisi. Yksinäisyyttä ja kohteetonta ikävää, jos siellä kaukana kotona ei ole ketään kaipaamassa.
Jatkuvan univajeen sävyttämää elämää.
![]() |
Kuva: Kirill Voloshkin |
Hesarin juttuun
haastateltujen asiantuntijoiden mukaan matkustusaikoja ei välttämättä
lasketa mukaan palkalliseen työaikaan. Ja vaikka laskettaisiin, aikaerorasitukselle
ei löydy kalenterista toipumisaikaa. Pahimmassa tapauksessa 12 tunnin
matkustamisen jälkeen joutuu suoraan neuvottelupöytään, niin sanotusti
samoilla silmillä.
"Aikaerolennosta toipuminen vaatii [tutkimusprofessori] Mikko Härmän mukaan vähintään yhden lepopäivän, jolloin ei tehdä töitä. Senkin jälkeen jet lag on seurana vielä pari päivää.
'Univalverytmin lisäksi elimistöllä on satoja muitakin toimintoja, jotka noudattavat vuorokausivaihtelua', Härmä selittää."
Miten
tällaista jaksaa? En edes mieti tässä, mikä motivoi - vaan miten tämä
on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollista? Samaa voi kysyä myös
vuorotyötä tekeviltä, jotka omalta osaltaan pitävät tätä yhteiskuntaa
pystyssä (esimerkiksi akuuttia sairastumista kun ei voi ajoittaa
virka-ajan puitteisiin).
Tuskinpa tuo kuluttava
elämäntapa kenellekään hyvää tekee, mutta moni sitä kuitenkin kestää.
Osa vuosia, vuosikymmeniäkin, eivätkä he tee sitä pakosta.
Vaikka
olemme kaikki eläinlajia homo sapiens, näköjään meissä
perusterveissäkin on valtavia eroja sen suhteen, mitä elimistömme,
hermostomme ja psyykemme kestää. Tämä on valtavan tärkeää pitää
mielessä, kun vaadimme itseltämme jotain tai sitoudumme johonkin
tehtävään. Tai kun vaadimme muilta, joilla todennäköisesti on aivan
erilaiset matkaeväät.
Minä en pystyisi matkatyöhön
enkä edes vuorotyöhön. Mutta olen suunnattoman kiitollinen niille, jotka
pystyvät. Ja toivon, että minun panokseni yhteiseen pottiin on taas
jollain toisella tavalla erityinen.
P.S. Onneksi paljon matkustavilla on paljon kikkakolmosia hyödynnettävänään. Niistä olen kirjoittanut tässäkin blogissa aiemmin.